Syksy on uudelleensyntymisen, ja kuolemisen aikaa. Sienet mököttävät suurina mättäinä reheällä nurmikolla, jota kukaan ei ole enään viikkoihin hoitanut. Nurmikko on jo alkanut kuolla. lehdet tippuvat. Hanhiparvi lentää yli. Ympäristö täynnä inspiraatiota. Etanat lähtevät liikkeelle, viimeiselle matkalleen, kuka tietää. Koko ympäristö on liikkeellä, on aika jolloin kaikki taas muuttuu. Kaikki sovussa, kaikki vailla muuta tarkoitusta kuin elää. Kaikki elävät pienen hetkensä, vaistojensa mukaan, täydellisesti, Tuhoamatta. Kaikki tuossa systeemissä toimii täydellisesti, se on suurinta viattomuutta mitä voi olla olemassa. Ja perjaatteessa tässä tilanteessa olevat eläimet, kasvit,elollisuus ovat niin tarkoituksettomia, viattomia, että heillä on täydellinen tarkoitus. Elää, kuolla, muuntautua atomeiksi, ja taas kaikeksi eläväksi, joka hetki, vain vaistojensa varassa, ilman "ylieläimen" älykkyyttä, ilkeyttä, ahneutta, kyynisyyttä. Vain rakastaen joka hetki, kunnes aikansa on tullut, muuntautuen taas kaikeksi eläväksi.

Olemme ylimääräinen osa, ekosysteemin pahin virhe. Ekosysteemin oma tuotos, joka tulee tuhoamaan koko ekosysteemin, sekä itsensä.

Emme tule koskaan saamaan eläimellisyyttämme takaisin, emme voi koskaan ymmärtää sitä, mitä joskus ymmärsimme. Se ymmärrys muuttaisi käsityksemme kaikesta, olemisesta, elämisestä, kuolemisesta. Se hetki kun päästimme ilmoille ensimmäisen ihmis-äänen; Sanan, se oli ele, joka tulisi tuhoamaan kaiken luonnollisen, tulisi karsimaan viisautemme. Emme koskaan enään voisi ymmärtää luonnon ääniä. Emme ymmärtäisi niiden merkitystä. Emme enään koskaan eläisi vaistojemme mukaan. Vaan järkemme. Meidän ajatustemme mukaan. Voit huomata vieläkin luonnossa samoilemisen viehätyksen. Olon jota et voi sanoin kuvailla, kun kuulet metsän äänen. Meissä on jäljellä joitain muistoja siitä kun elimme vielä puissa. Olotiloja, vaistoja.

Vastasyntynyt lapsi on lähimpänä sitä, mitä olimme puissa asuessamme. Itku, vaistot, sanattomuus.  Äidin/Isän vaisto, lapsen itku, yksi selvimmistä vaistoista jotka ovat pysyneet meissä.

Kaiken syksyllä muuttuessa, luonnon seuraaminen, kaiken hidas muuttuminen uuteen muotoonsa. Se on kaunista. Sanoinkuvailematon olo, kun seuraa jotain mikä on niin paljon suurempaa, kun kukaan meistä tulee koskaan olemaan. Joka on täydellinen pahan vastakohta. Kaiken luonnollisesti "kuoleminen" uusi fyysinen olemus, täydellinen kauneus, täydellinen hyvyys.

Luonto osaa rakastaa meitä, vaikkemme ole kunnioittaneet sitä hetkeäkään. Luonto tulee rakastamaan meitä aina, vaikka olemme jo melkein tuhonneet sen kokonaan.